Arabien–Israelin konflikti (arab. الصراع العربي الإسرائيلي, hepreaksi הסכסוך הישראלי ערבי) ulottuu noin viimeisen kuluneen vuosisadan ajalle, johon on kuulunut poliittista jännitystä sekä avoimia vihamielisyyksiä. Siihen liittyy nykyhetkisen Israelin valtion perustaminen kuten myös useiden arabivaltioiden perustaminen ja niiden itsenäistyminen samaan aikaan sekä suhteet arabivaltioiden ja Israelin välillä.
Sisällysluettelo |
muokkaa Konfliktin juuret
Suurin osa juutalaisista, jotka olivat jo antiikin aikana jakautuneet ympäri maailman diasporaan, pitää nykyistä Israelin ja Palestiinan aluetta ja erityisesti Jerusalemia erityisessä arvossa niiden uskonnollisen ja historiallisen merkityksen vuoksi. Siksi kautta aikojen juutalaisia on hakeutunut asumaan niille tienoille. Alueen väestön pääosa on kuitenkin modernin historian ajan ennen toista maailmansotaa ollut islamin uskoisia arabeja.
1900-luvulla juutalainen muuttoliike alueelle voimistui sionismin myötä. Alueen ensin ottomaaniset ja sitten brittiläiset hallitsijat pyrkivät vaihtelevasti kontrolloimaan muuttoliikettä, mutta eivät pystyneet estämään jännitteiden syntymistä juutalaisten ja arabien välille. Näihin jännitteisiin sekoittuivat kolonialismin vastaiset paineet ja alueen ihmisten itsehallintovaatimukset.
1945 päättyneen toisen maailmansodan aikana juutalaiset kohtasivat ennennäkemätöntä vainoa ja hävitystä natsien käsissä ympäri Eurooppaa. Tämä voimisti juutalaisten haluja ja vaatimuksia oman kotimaan saamiseksi sekä myös vastakaikua näille vaatimuksille. Toisaalta sodan jälkeen siirtomaavallat alkoivat vetäytyä merentakaisilta alueiltaan ja britit ilmoittivat aikomuksekseen antaa palestiinalle itsehallinnon.
Voimistuneen muuttoliikkeen ja lähestyvän itsenäistymisen seurauksena arabien ja juutalaisten välinen konflikti kuitenkin kärjistyi niin voimakkaasti, ettei yhteinen hallinto vaikuttanut mahdolliselta. Niinpä YK päätyi 1948 suunnitelmaan, jonka mukaan brittien vetäydyttyä Paletiinan alue jaettaisiin arabien ja juutalaisten hallitsemiin erillisiin valtioihin tavalla, joka suurin piirtein noudatteli alueen silloista väestörakennetta.
Alueen juutalaisten hallinto hyväksyi YK:n suunnitelman, arabien ei, samoin kuin ei yksikään arabimaa. Tilanteeseen tuohtuneena Israel julistautui itsenäiseksi ja arabimaat kokosivat laajan liittokunnan Israelia vastaan: Egypti, Libanon, Syyria, Transjordania sekä Irak julistivat sodan Israelille. Syttyi Israelin itsenäisyyssota, tai kuten sitä arabiaksi nimitetään, katastrofi (النكبة).
muokkaa Israelin itsenäisyyssota
- Pääartikkeli: Israelin itsenäisyyssota
Arabimaat hyökkäsivät Israeliin sen jokaiselta rajalta vuonna 1947. Egyptin armeija hyökkäsi Sinailta kun Transjordania, Syyria, Libanon ja Irak hyökkäsivät etelästä, idästä ja pohjoisesta. Tavoite oli nopeasti tuhota vastarinta ja miehittää Israel sekä liittää sen alueet arabimaihin. Arabimailla oli raskailla aseilla, tykistöllä, ilmavoimilla sekä panssariajoneuvoilla varustetut järjestäytyneet armeijat, joten kapeimmillaan vain kymmenisen kilometriä ohuen maan paloittelu ja sen puolisotilaallisten käsiasein varusttujen joukkojen kukistaminen vaikutti vain ajan kysymykseltä.
Israelilaiset onnistuivat kuitenkin vastustamaan ympäröiviä joukkoja tehokkaasti ja saavuttivat muutaman tappion jälkeen useita taktisia voittoja. Saadun lisäajan turvin maahan hankittiin hätäisesti lisää ja tehokkaampia aseita. Pian Israelilla oli pienet sotasaaliista, salakuljetuksesta ja asekaupoista kokoon kursitut kirjavat ilma- ja panssarivoimat.
Arabimailla oli paljon erimielisyyksiä keskenään ja huolimatta siitä, että Jordanian kuningas oli muodollisesti kaikkien joukkojen ylipäällikkö, ei eri maiden joukkojen toimia juurikaan kordinoitu. Jokaisen maan joukoilla oli kiire vallata mahdollisimman paljon alueita, joten haluja yhteistoimintaan ja varsinkaan pidättyväisyyteen ei ollut.
Arabien heikko keskinäinen koordinointi salli Israelin käyttää tilannetta hyväkseen ja rintama kerrallaan Israelin sodan kuluessa kokoon kasattu armeija sai aloitteen itselleen. Pian israelilaiset saavuttivat jo vastoin odotuksia voittoja jokaista vihollista vastaan. Vuoden 1949 alkaessa Israelilla oli yliote kaikista vastustajistaan ja vähitellen jokaisen maan kanssa solmittiin tulitauko.
muokkaa Suezin kriisi
- Pääartikkeli: Suezin kriisi
Egypti sulki Suezin kanavan 1949 Israelin laivoilta ja 1956 presidentti Nasser aikoi kansallistaa sen kokonaan. Israelin, Ison-Britannian ja Ranskan joukot hyökkäsivät Siinain niemimaalle. Yhdysvallat pakotti osapuolet solmimaan tulitauon.
muokkaa Kuuden päivän sota
- Pääartikkeli: Kuuden päivän sota
Syyrian ja Egyptin johtajat ilmoittivat tavoitteekseen Israelin täydellisen tuhoamisen. 23. toukokuuta 1967 Egypti sulki Tiraninsalmen Israelin laivaliikenteeltä, mitä Israel piti sodanjulistuksena. Israelin tuhosi yllätyshyökkäyksessä Egyptin ilmavoimat täydellisesti. Myös Syyrian ja Jordanian ilmavoimat tehtiin nopeasti toimintakyvyttömiksi. Siinain niemimaa, Golan ja Länsiranta joutuivat Israelin haltuun parissa päivässä.
muokkaa Jom kippur -sota
- Pääartikkeli: Jom kippur -sota
muokkaa Libanonin sota
- Pääartikkeli: Libanonin sota 1982
Kuningas Husseinin karkotettua PLOn Jordaniasta, järjestö asettui Libanoniin, josta se suoritti hyökkäyksiä Israeliin. 1982 Israel miehitti Etelä-Libanonin ja maahan luotiin turvavyöhyke Israelin vastaiselle rajalle, joka lakkautettiin 2000.
muokkaa Ensimmäinen intifada
- Pääartikkeli: Ensimmäinen intifada
muokkaa Toinen intifada
- Pääartikkeli: Toinen intifada
muokkaa Operaatio kesäsade
- Pääartikkeli: Operaatio kesäsade
muokkaa Israelin–Libanonin konflikti 2006
- Pääartikkeli: Israelin–Libanonin konflikti 2006
Hizbollahin ammuttua Katjuša-raketteja Israeliin ja kaapattua kaksi israelilaissotilasta, Israel aloitti sotatoimet terroristijärjestöä vastaan. Hizbollahilla on edelleen vankka kannatus Libanonissa.
